noh

Nyt mulla on taas paljon asiaa, sekä tapahtumista että tunteista. Kello on ykstoista illalla, oon äidin luona yötä kun tänään oli mun yo-juhlat täällä. Menin jo nukkumaan ja kuuntelin mp3:ltani musiikkia, eikä nukuttanutkaan, niin päätin tulla kirjottamaan :)

Ensin tapahtumista... Sain 200 euron arvoisen stipendin! Taas! Tai siis viime kerralla se oli 70e, mutta silti, samasta aiheesta jälleen: matemaattisissa aineissa menestymisestä ja niiden opiskelusta. :D Kun rehtori luetteli niitä nimiä ja kutsui allekirjoittamaan, niin totta kai toivoin että oma nimi tulisi sieltä, mutta en todellakaan oikeasti olettanut että niin kävisi, kun sain jo toissakeväänä. Mutta sitten se mun nimi tulikin ja sydän melkein pysähtyi! Ja olin niin iloinen!

Eilen oli koulussa yo-juhlat, eli saatiin todistukset ja lakit. Nyt oon sitten ylioppilas enkä enää lukiolainen... Ihanaa. :) Tänään oli meillä juhlat, mihin kutsuttiin sukulaisia jne. Yksi kaverikin tuli käymään. Sain vähän lisää rahaa, yhteensä 350e... Nyt on rikas olo. :P Aion silti käyttää ne järkevästi.

Saatiin tosiaan poikaystävän kanssa sovittua asiat ja jatketaan siitä mihin jäätiin. Mennään tiistaina muuten käymään Tallinnassa, ja aion ostaa sieltä vähän joululahjoja ja katsoa jos löytäisin itelleni jotkut talvikengät. Koska se on päiväreissu niin ei ehditä kovin perusteellisesti koluamaan kauppoja läpi mutta kyllä siinä jonkun verran ehtii. Meen huomenna muuten sen luokse, ekaa kertaa... Vähän jännittää nähdä sen perhe. Kuulemma kun on ihan päivällinen tai jotain siellä. Mutta ei kai siinä mitään ihmeellistä ole. :)

Mutta nyt haluun kirjottaa vähän fiiliksistä. Mulla on pari päivää ollut vähän hassu olo, sellanen että mulla menee LIIAN hyvin. Että ei mulla saa olla asiat hyvin, kun mun elämän kuuluu olla kurjaa. What? Niin. Oon niin tottunut siihen että aina on jotain huonosti ja aina on stressiä tai ahdistusta jostain. Nyt mulla on rahaa, poikaystävä, opiskelupaikka ja töitä tarjolla. Ja ystäviä ja vuokrahevonen, mistä oon haaveillut tosi kauan. (Kävin sillä ratsastamassa keskiviikkona ja oli aivan ihanaa!) Silti kun kuuntelen esim. musiikkia viime tammi-helmikuulta niin tulee kamala ikävä osastolle, eikä siinä ole mitään järkeä.

Jotenkin toivoisin että voisin vielä olla heikko ja huono ja tukeutua hoitajiin, kaikki ei olisi omalla vastuulla... Voisi juosta ulkona ja olla syömättä. Kai se kertoo että mulla on vieläkin vähän huono olo, vaikka ei samalla lailla enää. Toki voisin nytkin lakata syömästä mutta tiedän että pilaisin sillä vaan tulevaisuuteni. Koulupaikka varmaan menisi jos saisin uudelleen diagnoosin ja muutenkin. Ei se kannata. Eniten mulla sitä paitsi on ikävä niitä hoitajia, joille pystyi puhumaan kaikesta, mistä ei edes äidille voi kertoa. En siis puhu sh-osastosta vaan siitä kuntoutusosastosta jossa olin 2009 elokuusta 2010 kesäkuuhun asti. Mietin että voisin vaikka joku päivä mennä käymään siellä, voisi tehdä vaikka ihan hyvää... En vaan tiedä saanko aikaiseksi. Tuskin. :/ No, ainakin psykologille on aika ensi torstaina, ja aion tällä kertaa kyllä puhua sille kaikesta. Varsinkin koska nää on viimesiä käyntejä siellä!

No joo. Siinä ne tärkeimmät nyt oli. Toi ahistus voi liittyä siihenkin, että mulla on jatkuvasti tunne että pitää laihtua. Osastolla se oli helppoa, kun siellä ei kehdannut syödä paljon. Kotona ei kukaan katso... Sen takia on monta kertaa tullut mieleen että pitäiskö oksentaa, kun ei kukaan sitäkään vahdi, mutta en ole vielä tehnyt sitä. Paitsi kerran joskus pari kuukautta sitten. Mutta mun on pakko saada edes 5 kiloa pois, että vaatteet sopii paremmin. Oon nyt melkein sen painonen kuin silloin, kun alotin laihduttamisen vuonna 2007. Eli oon 17kg painavampi kuin 2009 kesällä kun jouduin osastolle. Se on ihan järkyttävä määrä! Muistan kun joskus viime talvena valitin osastolla, että en kestä, kun oon 5kg enemmän kuin silloin laihimmillani... Voi luoja, olin sillon vielä alipainonenkin. **ttu mitä paskaa, nyt jos olisin sen kokonen niin olisin enemmän kuin ilonen. Ja siitä olis varaa vaikka nostaa painoa vielä pari kiloa.

Nyt haluaisin vaan painaa 55kg, sillon olin täysin terve ja normaalipainonen. Siinä painossa tunsin olevani ihan hyvä ja hoikka (siis toipumisen jälkeen, sairastumisvaiheessa tietty olin muka lihava norsu) mutta minkä takia mun piti sitten vielä lihottaa itteeni siitä? Monta kiloa. En nyt yhtään tykkää itestäni, mutta kyllä mä saan ne ekstrakilot pois kun terveellistän ruokavaliota ja liikun enemmän. Oon kyllä alottanut sen jo mutta en ole paljon edennyt -.- Tänäänkin kun oli ne juhlat niin söin noita herkkuja. Voileipäkakkua lähinnä. Ja muutama lasi kuohuviiniä. Ja jotain muutakin kyllä.

Nyt vähän suututtaa, mutta tosiasiassa toikin on aika vähäpätönen asia kun oikeesti ajattelee. Paino on vaan paino ja läski on vaan läskiä, jonka saa pois ajallaan. Eikä poikaystäväkään ole sanonut että olisin vastenmielinen, on sanonut jopa pieneksi, mitä en tosin kyllä osaa uskoa. Mutta sen silmissä saatan vaikka ollakin kun se on itse vähän pyöreä. Ja se ei mua haittaa yhtään jos joku nyt sitä miettii. Mua vaan haittaa oma ulkomuotoni, kun en tunne oloani mukavaksi näin.

Mutta nyt lopetan, vaikka ei kyllä yhtään väsytäkään vielä.