ajatuksia

Uupunut olo. Herätys 6:00, koiran kanssa ulos pakkaseen. Kahdeksaksi kouluun äikäntunnille. Sen jälkeen kotiin, hetki kotona ja sitten lähdettiin koiran kanssa osastolle. Kolmelta kävin psykologilla (jätin koiran siksi aikaa osastolle), sai taas odottaa ratikkaa yli 20 minuuttia kun ei vaan tullut yhtään. Toiseen suuntaan meni sillä aikaa ainakin kolme... Jee. Jäätyminen on niin mukavaa. Psykan jälkeen takasin osastolle, siellä hetki, söin päivällisen ja sitten taas lähdettiin koiran kanssa kotiin. Oon siis mennyt tänään bussilla, ratikalla ja junalla jokaisella ainakin kaksi kertaa.

Mutta toi pölyhuisku kyllä viihtyi osastolla. :) Oli niin innoissaan kun oli uusia ihmisiä. Se rakastaa kaikkia. Ihan hauska oli käydä sen kanssa siellä, vaikka en oikein tykkää mennä ton kanssa bussissa ja junassa kun kaikki ihmiset on niiiiiin kiinnostavia ja paikallaan ei voi pysyä sitten millään. Kotiin tullessa otin sen syliin kun en jaksanut pitää siitä kiinni (muuten se sutii lattiaa kun olisi niin pakko päästä haistelemaan) ja farkut meni ihan kuraisiksi.
(Nyt se itkee unissaan tossa mun jalkopäässä. Raukka näkee painajaista...)

Psykologikäynti oli taas aika hyvä. Siis ihan hyödyllinen. Sain puhuttua asioista joita oon miettinyt. Esimerkiksi se, että tää jatkuva on-off-laihdutus on kyllä varmaan osittain ihan vaan huomionhakua, kyllä se on. Pelkään että jos lihon ja "paranen" niin jään yksin, kaipaan kai jotain huolenpitoa... En tajua, miksi tahdon että joku on huolissaan musta, se on ihan typerää kun ei siitä ole hyötyä kellekään. Puhuttiin tosta jonkun verran ja se sai vähän tsemppaamaan, koska kyllähän mä saan huomiota jos laihdun tästä vaikka 10 kiloa, mutta ei se pidemmän päälle ratkaise mitään. Ja mitä sairaampi on niin sitä yksinäisempi yleensä on... On muitakin keinoja. Esimerkiksi voisin yrittää olla vähän sosiaalisempi ja pitää yhteyttä ihmisiin. Jos vaan jaksaisi. Mutta ainakin oon ymmärtänyt tän nyt.

Se vaan on vaikeaa kun on kerran alkanut tähän taas, miten irrottautua, kun pelkää sitä ahdistusta joka tulee turvotuksesta ja painonnoususta. Vihaan sitä kun pitää suunnitella etukäteen mitä syö iltapalaksi, että tulee kuituja tarpeeksi ja äh. Mutta pelkään että jos en suunnittele niin menee yli kuten viikonloppuna, ja sitten on järkyttävän paha olla, pahempi kuin nyt. Se on erilainen paha olo, kun on ylensyönyt. Hävettää ja inhottaa ja ällöttää. Silloin kun on syönyt liian vähän ja on paha olo, voi melkein pitääkin siitä pahasta olosta, tai siis kun samalla sairas pää sanoo että tää on oikein ja näin pitääkin olla, oikea suunta.

En tosiaan tiedä mitä nyt teen, ristiriita pään sisällä taas miljoonannen kerran. Tahtoisin paeta ja lopettaa syömisen kokonaan, vieläkin. Se olisi helpointa. En vaan voi mennä siitä mistä aita on matalin... Sitä paitsi mun tekee mieli kaikkea, tekee ihan sairaasti mieli. Kaupassa katselen muromyslejä ja mietin miten ihana olisi voida joskus syödä sitä jogurtin kanssa ilman että miettii, miten tavallinen mysli olisi ollut parempi vaihtoehto tai ei yhtään mitään. Viimeksi niin oli yli 2 vuotta sitten... Ja vaikka kuinka yrittää niin ei siihen varmaan enää koskaan pääse takaisin. (Ja toisaalta en tiedä haluanko tarpeeksi, en taida haluta. Idiootti.)

Tahdon nukkua! Mutta en voi. Koira pitää viedä yhdeksältä ulos. Herätys taas kuudelta, jes. Oon niin poikki. Musta tuntuu että otan kuitenkin nyt 45 min torkut ennen salkkareita. Tuskin kamalasti vaikuttaa yöuniin, väsyttää niin paljon.