vihaan

Alan taas palata maan pinnalle... En selviä jos en syö, ja jos en selviä niin kusen kirjotukset ja kaikki ja mulla on vieläkin paskempi olo. Ihan hirveä pettymys perheelle ja koko suvulle ja kaikille.

Vihaan tätä, tahtoisin elää yksin omassa maailmassa hetken ja tappaa itseni. On pelottavaa toivoa että muut ihmiset, kaikki läheiset ja kaikki, jättäis vaan yksin ja unohtaisi. Olisi niin paljon helpompaa, ei olisi syyllisyyttä. Mutta ei ne jätä ja on pakko vaan jaksaa vaikkei jaksa, pakko sanoa että yrittää vaikkei jaksaisi yrittää.

Paino oli tänään 2 kiloa vähemmän kuin viikko sitten, ei tunnu miltään, tai no kyllä hetken olin tyytyväinen ja tunsin onnistuneeni. Mutta lähinnä vaan on tuntunut pahalta koska tiedän että en jaksa tätä ikuisesti, ja koska mussa on se toivo joka ei anna mun kuolla, niin tää ei johda mihinkään.

Tekee helvetisti mieli suklaata ja pelkään sitä aina vaan enemmän, en tahdo ahmia, toisaalta tahtoisin niin kovasti syödä, mutta en todellakaan ansaitse sitä, siltä musta oikeesti tuntuu. Niin kamalan ristiriitaista. Toinen puoli sanoo että "yritä taas", toinen sanoo että "oot jo yrittänyt niin monta kertaa, onhan se jo nähty ettei siitä ikinä mitään tuu". Puhuin tänään vähän aikaa yhden hoitajan kanssa ja se sanoi että kun vaan jaksaa yrittää, niin joka kerta kun pääsee takapakin yli niin on vahvempi. Onkohan niin... Musta vaan tuntuu ettei musta kuitenkaan tuu mitään, ja sitten löydän itseni taas uudestaan ja uudestaan aiempaa läskimpänä ja vieläkin onnettomampana.

Oon ihan helvetin säälittävä.