sumu

Sumua päässä ja sumua ilmassa. On niin väsynyt rättipoikki olo, melkein harmittaa että just nyt kun on niin kaunista ulkona, puut on ihan valkosia ja kaikki muukin on ihan valkosta. Jos jaksaisin välittää tai ajatella miten kaunista kaikki on, mutta mikään ei tunnu siltä.

Valehtelen äidille, hoitajille, yritän jaksaa, mutta en jaksa edes puhua. Ja kun puhun niin tuntuu että mun ääni on kamalan kuulonen, ei kukaan saa mitään selvää, ole jo hiljaa. Kävin psykologilla tänään ja näin samalla kolme mun kanssa samaan aikaan aiemmalla osastolla ollutta tyttöä, tuntui oudolta, en siltikään jaksanut oikein puhua enkä mitään, yritin kyllä hymyillä ja niin. Melkein säikähdin kuinka se yksi on vieläkin niin laiha, se on niin kauniskin, en voi kateudelle mitään. Ja sen luonne on niin ihana. Jos olisin niin ihana ihminen niin en tuhlaisi aikaani häröilyyn. Varmasti...

Psykologille koitin vähän puhua näistä fiiliksistä. Tää vammailu on jotenkin nykyään myös tapa rangaista itseäni, kun oon niin saamaton ja huono. Ja kun ennen ajattelin että "jos nyt syön niin en laihdu koskaan", niin nyt ajattelen että "jos nyt syön niin en kuole koskaan". Ööö voisinhan mä kuolla siltikin, mutta tahdon kuolla hitaasti pois, en tiedä mikä mussa on.

Puhuttiin myös mun tulevaisuudenpeloista. Tajusin että pelkään yksin jäämistä eniten, sain sen sanottuakin aika osuvasti psykalle: kun oon niin huono ihmisten kanssa, että oon kuitenkin aina yksin, niin mieluummin oon vaikka kuollut. Ei nyt ihan just noin mutta suunnilleen. Mieluummin kuollut kuin yksin. Jotenkin tajusin että oon vaan niin yksin, en osaa puhua ihmisille, en osaa tutustua kehenkään, oon aina niin ulkopuolinen. En osaa olla täysin rento kenenkään kanssa. Alkoi itkettää mutta sain sen hillittyä onneksi...

Mun päätä särkee ja inhottaa kun huomennakin pitää mennä kouluun. On niin hemmetin pitkä päiväkin, 8:20-16:15 ja joka välissä hyppytunteja. Ei jaksa. Jätin kemian pois. En kirjoita sitä, pitää kirjoittaa varmaan terveystieto. En vaan jaksa opiskella en jaksa.