Se painaa

Lyhyesti... Koko viikko on ollut paskin puoleen vuoteen. Ahdistaa jatkuvasti ja aina kun katson peiliin niin tulee hirveän ällöttävä olo.

Pidemmin... Viikolla en oikein saanut syötyä. Paha olo pysyi koko ajan, välillä ehkä helpotti, mutta silti en muista kertaakaan nauraneeni tai edes hymyilleeni oikeasti. Keskiviikkona tapasin lääkärin, se kysyi vähän miten menee, sanoin että nyt on mennyt vähän huonommin mutta yleisesti ottaen ihan kohtalaisesti. Sitten se kertoi vielä psykoterapiasta, kun ilmeisesti aloitan sellaisen sitten jossain vaiheessa. Mutta ahdistuin kun se sanoi, että mulla ei enää ole syömishäiriötä, että mä oon toipunut. Ihan tyhmää tiedän, mutta kun oli juuri heikko hetki ja sitten sanotaan että oot terve, niin tuli jotenkin tosi paha olo.

Torstaina kävin yhden hoitajan kanssa kirppiksellä ja kerroin sille sitten osastolle palatessa tästä fiiliksestä. Helpotti jonkun verran, mutta sitten taas ahdisti tuplasti syödä kun tiesi että nyt se katsoo tarkemmin. Mutta en mä jaksa enää käydä sitä samaa läpi mitä viime kevät oli ja sitä edellinen syksy ja kaikki... Niin vaikka ahdistaa niin koitan silti olla rehellinen hoitajille, lopulta se kuitenkin on parempi niin.

Perjantaina oli aika rasittava päivä... 6:45 herätys, olin niin väsynyt! Kuviksentunti meni ihan hukkaan, pilasin työni ja ahdisti ja ahdistaa, kun oon tehnyt vasta kaksi työtä neljästä. Jes, ensi viikko aikaa tehdä loput 2 työtä... Joo. Ja sitten matikkaa joka oli ihan tuskaa kun aivot oli niin jumissa, väsytti.
12:15 oli psykologi. Se auttoi taas vähän tajuamaan että mun on pakko luopua tästä häröilystä, ja että pitää tavallaan käydä läpi joku "surutyö". Että pystyy ajattelemaan, että tää kyllä helpottaa ahdistusta, mutta se vaan ei sovi mulle (eikä kellekään muullekaan), pitää keksiä joku toinen keino purkaa ahdistusta. Pitää osata luopua. Nyt vaan tuntuu niin heikolta ja ajattelen vaan että huomenna.
14:30 liikuntatunnille. Olisi ollut uintia, mutta oltiin parin kaverin kanssa kuntosalilla mieluummin. Siellä on niin ihanat juoksumatot... Sellaiset leveät ja tukevat. Hölkkäsin sellaisella puoli tuntia, muut testaili steppereitä ja muita, ja loppuaika käytettiin sitten muihin laitteisiin tutustumiseen. Kotiin mennessä olin niin loppu. Älyttömän ankeaa odottaa bussia tihkusateessa, kun pää ei toimi, jalat kuolee, paha olo, ahdistus, kaikki painaa. Mutta selvisin.
Illalla tultiin sitten tänne mummon luokse. Pakko syödä kun äiti vahtaa, ja siitä seuraa puklailua ja mua hävettää. Illalla käytiin saunassa ja menin yhdeltätoista nukkumaan, nukuin joku 12 tuntia.

Tänään sitten oon lähinnä katsellut telkkaria.. Ja datannut... Ja tein ovikranssin, jonka annoin mummolle kun se sille kelpasi. Laitan kuvan huomenna kun nyt en voi. Joo ja oon syönyt ja puklannut ja syönyt ja käynyt saunassa ja leikkinyt koiran kanssa. Opetin sille uuden tempun, tai no osasi se sen ennenkin mutta ei kovin hyvin. Nyt se jo alkaa onnistua. Ajattelin koittaa opettaa sille ryömimistä, kun se kuitenkin osaa ryömiä, ja se näyttää niin hauskalta silloin. Nyt se osaa istua, antaa tassua, maata, leikkiä kuollutta, kieriä, istua takatassuillaan, haukkua käskystä (no lähinnä murista), pysyä paikallaan (kun itse kävelee pois) ja kiertää itsensä ympäri. Joskus opetin sille peruuttamista mutta se on jo unohtanut sen eikä se ole edes niin kiva.

Nyt taas ahdistaa. Oikeasti hävettää kirjoittaa tällaista paskaa tänne mutta kirjoitan kuitenkin, en kuitenkaan kirjoita tätä muille vaan itselleni. Tyhmintä on, kun tiedän että psyka on oikeassa ja että pitäisi taas lopettaa tää tyhmäily kun oon siinä ennenkin onnistunut, mutta nyt vaan ahdistaa niin paljon. Jotenkin oon antanut itselleni luvan lipsua enkä jaksa taas tapella tätä vastaan, mutta ehkä tää kuitenkin on vaan takapakki jonka jälkeen taas jaksan jatkaa eteenpäin. En tiedä. Tuntuu että kirjoitan näin vain että voisin hyvällä omallatunnolla häröillä ja ajatella sitten, että "tää kuuluu asiaan". Mua pelottaa kun oon näin heikko silloin kun ahdistaa. Sitten kun tää on taas ohi niin mietin miten tyhmä olinkaan, eihän tää johda mihinkään, miten olinkaan noin idiootti. Mutta nyt kun on tää hetki ja nyt kun ahdistaa, kaikki se tuntuu niin samantekevältä, tuntuu helpommalta olla syömättä tai oksentaa, pää ei tunnu hajoavan niin pahasti.

Se hoitaja jolle puhuin perjantaina ehdotti, että olisin osastolla sittenkin vielä joulun jälkeen jonkin aikaa. Sanoin että kyllä se mulle sopii. Musta tuntuu turvalliselta osastolla, vaikka periaatteessa oon siellä niin kuin kotonakin, niin silti siellä on aina joku jolle jutella. Kyllähän mä äidillekin voisin puhua mutta silti jokin estää... Enkä uskalla sanoa sille jos mulla menee huonommin. Tiedän ettei se suuttuisi siitä tai mitään, mutta jos kertoisin sille että oon oksentanut tai etten ole saanut syötyä osastolla, niin se saarnaisi tai huutaisi tai jotain, hätääntyisi. Ei se auta yhtään vaan ahdistaa lisää. Tahtoisin kyllä että se tietäisi kaiken, mutta se vaan on niin raskasta kun se vahtii 24/7. Nyt kun se luottaa taas vähän enemmän niin on helpompi olla kotona, vaikka syyllisyys painaakin.

Aaargh tuntuu ettei missään taas ollut päätä eikä häntää. Tuntuu niin tyhjältä. Nukkumaan. ->