_________________________________________________
Tänään oli vaikea päästä ylös sängystä. Aamulla makasin vaan sängyssä ja ajattelin että en tahdo nousta, tahdon vaan jäädä peiton alle. Ei mua väsyttänyt, ahdisti vaan ihan kaikki. Koulussa oli vain kuviksentunti, minkä jälkeen äiti heitti mut johonkin paikkaan. (Suun erikoishoitoyksikkö tai joku en enää muista) Kun mun oikeassa leukanivelessä on jotain vikaa, en saa aina suuta auki kunnolla, joskus se naksahtaa ja joskus sattuu kamalasti. Mutta se lääkäri sanoi että ei tälle voi tehdä mitään. No kiva tulla sinne asti kuulemaan toi. Mutta se kertoi mistä tää johtuu, ihan hyvä kyllä tietää, kuulemma joku välilevy on vähän paikaltaan. Se näytti jotain kuvia jostain kirjasta niin sain jonkinlaisen käsityksen.
Sen jälkeen kävin kotona ja sieltä tallille, sain taas äidiltä kyydin onneksi, oli ihana tunti. Menin yhdellä ponilla taas. Se oli varmaan joku ihanin, pikkuinen ja pörröinen, en ollut koskaan aiemmin mennyt sillä. Ei se siis mikään pikkuponi ole, mutta mulle silleen just ja just sopiva. Oli vapaata joten otin puolivälissä satulan pois, kun vapaatunneilla saa tehdä niin. Nautin kyllä koko tunnista. En ollut piitkään aikaan mennyt ilman satulaa, ja kun poni oli niin ihana pallero ja sillä oli niin tasainen ravi ja pyöreä laukkakin... Ja sain sen vielä peräänantoonkin kaikissa askellajeissa, voiko enempää toivoa.
On jotenkin outo olo, ollut koko päivän. Sellainen että koko ajan ahdistaa mutta silti hymyilen ja juttelen ihmisille. Yleensä ahdistuksen huomaa musta kun en oikein jaksa tehdä mitään, en puhu ja nukun paljon, tai jos en nuku niin yritän nukkua. Mutta nyt tuntuu niin kuin olisin jossain muualla... Osaan taas selittää.
Ai niin. Siitä piti vielä kirjoittaa, että mua oikeasti ahdistaa, kun tuntuu että kaikilla on jotain ongelmia ulkonäkönsä kanssa. Ihan kuin kaikki laihduttaisi tai ainakin "pitäisi" ja niin. Kuviksentunnilla joku sanoi kaverilleen, ettei ole laskenut kaloreita viikkoon. Se tyttö on hoikka. Ruokalassa jotkut puhuu, onko Keiju terveellistä vai ei. Joku sanoi jotain hiilareista. Tulee aina niin paha mieli ja mietin, että miksi mun pitäisi parantua, kun kaikki muutkin on sairaita. Miksen mä saa laskea kaloreita kun kerta muutkin laskee?
On ihan tööt olo. Päässä surisee, kuuntelen kyllä musiikkia nyt samalla, mutta silti tuntuu tosi sumuiselta. Vähän niin kuin nousuhumala, haha... Oon kyllä tosi väsynyt ja oon ottanut Seroquelinkin, simahdan kohta. Pää ei toimi. Kohta nukkumaan, tahdon vain nukkua, en tahdo herätä aamulla... Vaikka huomenna on tosi helppo päivä. Vain kaksi tuntia. Jakson viimeinen koulupäivä. Ei pitäisi olla niin raskasta.
Eilen muuten olin unohtanut lompakon osastolle ja tietenkin tuli ratikassa tarkastajat... Olin ihan paniikissa. Selitin tilanteeni ja onneksi se tarkastaja sanoi, että mun ei tarvitse maksaa sitä tarkastusmaksua (80e) kun käyn jossain niiden toimipisteessä tms. matkalipun ja henkkareiden kanssa. Huh... Pelästyin ihan kamalasti.
.gif){kind=tracking}
1 kommentti:
Voi sua, eihän se tarkota että vaikka muut onkin sairaita, että sunkin pitäis olla. Päinvastoin! Sä voit näyttää niille, ettei tarvitse olla. Että elämä voi olla ihanaa (ja onkin varmasti paljon parempaa kuin niillä)ilman kaloreiden pyörittelyä tai laihduttamista. :) Mutta ihanaa, että ratsastamassa oli mukavaa. :)
Mä olisin ollu ratikassa kyllä ihan kuset housussa jos ois käyny tolleen! ;D Mut onneks et joutunu maksaan sitä tarkastus maksua. *huh*
Ja muuten, mun terapeuttikin sano joskus tosta ulkonäkö asiasta, että kukaan tuskin koskaan on täysin tyytyväinen ulkonäköönsä, mutta sen kanssa pitäis oppia elämään. :)
Päivä kerrallaan mursusein. :) Tsemppiä <3
Lähetä kommentti