ei se voi

Anteeksi! En oikein jaksa vastata teille... Mutta Kelvoton, kiva kuulla että joku on miettinyt että mitä mahtaa kuulua. Ja kiva että löysit tänne! :)


Oltiin osaston kanssa nyt alkuviikko mökillä, "talviretkellä". Oli ihan kiva reissu, mökki oli tosi kiva ja kaikkea. Mutta en jaksa puhua siitä enempää.

Nyt vaan ahdistaa, kun mummi on mennyt huonoon kuntoon. Se on sairaalassa, sillä oli joku reikä suolessa ja se leikattiin, ilmeisesti silti tulehdus ei mene ohi ja se voi huonosti. Äiti kirjoittelee yhden sukulaisen kanssa facebookissa, joka on käynyt katsomassa sitä välillä, kuulemma se on "ihan kuin luovuttanut", musta tuntuu niin järjettömän pahalta! Se mummi jonka tunnen on pirteä ja iloinen... Vaikka se täyttääkin maaliskuussa 90. En vaan osaa ajatella että se saattaa kohta kuolla. (Syön suklaata ja mulla on jo paha olo, taidan tietää mihin ne taas menee kun saan tän postauksen kirjotettua) Mun on pakko päästä sen luokse, välimatka vaan on 200 km mikä ei tietty ole kovin paljon, mutta kun rahaa ei oikein ole. Pakko nipistää jostain. Toisaalta en tiedä tahdonko nähdä sitä niin huonona... Mutta silti, tahdon koska viime näkemisestä on yli VUOSI ja se on ihan liikaa! Hirveän huono omatunto, ajattelen aina että se on jo vanha ja että pitäisi käydä katsomassa sitä useammin, mutta sitten ei kuitenkaan tule mentyä. Miten ihminen voi olla näin tyhmä?

Hyi että mua oksettaa.

Mielialat on menny tänään ihan ylös alas, päivällä kun tultiin sieltä mökiltä pois, katselin ikkunasta ulos ja mietin miten kauniit maisemat siellä oli. Sitten mietin miten paha paikka maailma on oikeasti, miten ällöttävä ja likainen maailma on, ihminen on paha ja mäkin oon paha ja kaikki pahuus tekee kaiken kauniin ihan turhaksi. Vähän myöhemmin taas ajattelin että minkä mä sille voin, elämä voi olla myös mukavaa. Nyt taas tuntuu niin kamalalta. Ei mummi voi luovuttaa, ei se voi.

Mua oksettaa...

edit 25.2. 7:51 // En viitsi laittaa uutta postausta koska tää liittyy eiliseen. Eilen vaan en muistanut kirjottaa tästä mitään... Koko päivä oli oikeastaan niin perseestä kun vaan voi olla. Kun lähdin osastolta oli vielä ihan kiva fiilis, äiti oli mummolla ja olin iloinen kun saisin kerrankin olla yksin kotona, edes päivän ajan. Sitten tajusin että mun avaimet on kotona. Sain sitten odotella 2 tuntia että äiti sai kyydin Helsinkiin, siinä meni se oma rauha ja harmitti niin paljon että melkein itkin. En koskaan saa olla yksin kotona kokonaista päivää, aina täällä on joku. Kaipaan niin kipeästi omaa tilaa.

Juu keksin valitettavaa kaikesta, pitäisi lopettaa tällänen. Oon mä nyt jo tostakin päässyt yli, eilen vaan suututti niin paljon, kun unohdin ne avaimet ja pilasin itse päiväni. Nyt vaan ahdistaa enää toi mummi. (Ja noussut paino. Näen sen peilistäkin ja paha olo ei mene pois.)